Tarina 1: Pohjoinen Pimeä
Iltapäivä on kuin joku sekoittaisi pastellin sävyihin hämärää. Harmaa tummuus syventää punaista kuin yrittäen muuttaa hattaraa epätoivosiesti punaviiniksi, sitten punaviiniin alkaa sekoittua yötaivaan syvää sinistä, jonka mukana laskeutuu sinertävä hämärä. Hämärä, jonka läpitunkemattomuutta valaisee ainoastaan kuu. Täyden kuun aikaan kuulas valo on täysissä voimissaan: se loistaa kuin sinistä hohkaava aurinko, joka saa kidetimantit leikkimään varjojen kanssa hangella. Eteneminen yössä on tällöin helppoa, otsalamppu on tarpeeton, eikä edes tasainen pilvimatto riitä himmentämään valoa kokonaan. Uusikuu on kokonaan toinen tarina. Sen aikainen pimeys saa tähdet loistamaan taivaalla kirkkaammin ja revontulet loimuamaan vailla kilpailijoita.
Pohjoinen pimeä tuntuu erilaiselta. Sen monet luonnonvalonlähteet rikkovat mustuuden mukanaan tuoman epämiellyttävyyden. Se on täynnä merkkejä toivosta, muistoista, meille rakkaita symboleita ja ilmiöitä, joiden lämpö karkottaa kolkkeuden ja ankeuden tiehensä. Tähtitaivas kaikessa loistossaan muistuttaa miten olemme osa jotain isompaa kokonaisuutta. Jos elämme avoimin mielin, on lähes mahdotonta välttyä vanhoilta taivaankappaleisiin liittyviltä taruilta. Kuu ja aurinko ovat omalla tanssillaan olleet globaalisti huomion keskipisteenä. Tähdet ja planeetat ovat sävyttäneet tarinoita omilla sivujuonteillaan. Samoin revontulet loisteineen ja lentotähdet - meistä suurin osa oppii edelleenkin, että lentotähden nähdessä pitää toivoa jotain. Pohjoinen pimeys ei ole ankeaa, vaan täynnä merkkejä toivosta, valosta, paremmasta ja kytköksissä aikaan tavalla, joka kutittaa uteliaiden mieltä siitä, mitä joskus oli. Se rauhoittaa hiljaisuudellaan kiireen kiduttamaa mieltä ja auttaa pysähtymään.
Pohjoisessa pimeässä voi löytää ikiaikaisuuden. Tunteen aikaperspekstiivistä, jossa on aivan liian monta nollaa jotta sitä voisi käsittää ollenkaan, mutta kirkkaan tähtitaivaan alla, täysikuun valaisemalla timanttipolulla tai leiskuvien revontulten alla sen voi löytää. Se tuntuu samaan aikaan rauhoittavalta, käsittämättömältä ja jännittävältä kaikessa yllätyksellisyydessään. Siihen tunteeseen kietoutuvat kaikki historian oikut hyvässä ja pahassa. Se tuntuu siltä kuin käsite, sana jonka selityksen saattaa ymmärtää saisi elämän. Ymmärrys syvenee, kun ilmiön näkee itse, siihen liittyy sopiva määrä ihmetystä ja ihailua. Pohjoinen pimeä on usein tarua ihmeellisempää - se pitää kokea. Ilman kokemusta se on vain kokoelma kertomuksia, jotka muistelevat mennyttä, tuntuvat uskomattomilta ollakseen totta ja riitelevät mielikuvien kanssa, joita keinotekoisten valojen keskellä pitää totena.
Pohjoinen pimeä on myös henkilökohtaista. En ole koskaan kuullut kenenkään sanova, että kaamos, täysikuu tai tähtitaivas pohjoisessa olisi ollut juuri sellaista kuin se mielikuvissa oli. Kaikkien pohjoisessa vietettyjen talvien jälkeen taivaan väriloisto vaikuttaa edelleen mielialaan tavalla, jota etelämpää ei vain löydä. Etelämpänä se pitää etsiä rakennusten välistä, kaukaisesta horisontista, mutta pohjoisessa se tulee syliin, siltä ei voi välttyä ja väriloisto on kaikkialla jopa pimeässä. Se, mitä siitä ajattelen ja miksi se vetää puoleensa on kaikkea muuta paitsi yksiselitteistä: se on kokemus, jollaisen purkamiseen emme ole tottuneet. Tyydymme sanomaan kaunis, ihmeellinen tai satumainen ja useimmille se riittää kuvaaman sitä kaikkea, mitä pohjoinen pimeä on, mutta minä haluan tietää miksi käytämme noita sanoja. Mikä tästä tekee satumaista? Mitä se kertoo meistä, maailmasta ja yhteiskunnasta? Mitä se kertoo suhteestamme luontoon? Olemmeko tosiaan niin huoneihmisiä, että jopa omalla taivaalla loistavat kuu ja tähdet ovat eksoottisempia kuin Kaakkois-Aasiasta kauppaan tullut mango (joita ei muuten edes 20v sitten saant vuoden ympäri ellei se ollut säilötty)?
