Ensimmäinen yö autossa
Istun kiinalaisessa karvapyjamassa, joka piti minua lämpimänä vaihto-opiskeluaikanani asuntolan huoneessa, kun kylmän kostea talvi hiipi lähelle nollaa. Silloin se oli lämpimän suihkun ohella asia, jonka päälle laittamista odotti iltaisin kuin lapsena joulua. Asuntolan paperisia seiniä ei oltu tehty pitämään kylmän kosteaa talvea ulkopuolella, vaan päästämään lämmin kesä sisään ja viilentämään sitä ilmastoinnilla. Nyt kuusi vuotta myöhemmin samaine pandapyjama palveli tarkoituksessa, jota en ollut koskaan uskonut. Pakuelämä alkaisi nyt. Pakuelämä, josta en ollut koskaan osannut unelmoida ennen kuin se, ettei asuntoni liikkunut mihinkään alkoi ahdistaa 2020 keväällä ja ennen kuin olin vähällä ostaa vanhan paloauton muuttaakseni siihen asumaan. Kuitenkin hetken mietittyäni luovuin paloautosta, sillä se olisi pitkän akselivälinsä vuoksi kankea kääntymään, eikä sillä voisi mennä kaikkiin sellaisiin paikkoihin, jonne minä halusin mennä. Metsäteille. Sotkemaan autoni kelirikkoteille ja tutkimaan, mitä niiden päistä löytyi. Tälle kyseiselle parkkipaikalle paloautokin olisi toki mahtunut, mutta sen sijaan istuin harmaassa pakussa Pyhätunturin juurella.
Kuksassani on höyryävää teetä ja lattialla palaa kolme tuikkua, jotka ostin kaupasta tunturin juurelta tajuttuani unohtaneeni jälleen kaikki valot. Tein näin usein - tarkemmin sanottuna melkein aina, kun lähdin metsän keskelle. Hymyilen hajamielisyydelleni, sillä matkoista selviää ilman kenotekosia valonlähteitäkin ja jos hätä iskee sellainen löytyisi puhelimesta. Hiljalleen viilenevässä auton sisätilassa on todellista seikkailun tuntua. En muista, milloin viimeksi nukuin pakkasessa. Mieleeni tulee äkkiä mies, jonka tapasin eräällä näköalatornilla. Hän oli pystyttänyt teltan tornin alarinteeseen ja kertoi aikovansa viettää siellä koko yön ja harjoitella talvitelttailua. Ulkona ei pitänyt olla sinä yönä kuin viisi astetta pakkasta ja hän puhkui intoa käydessän läpi suunnitelmiaan. Hän suunnitteli jo seuraavaa aamua ja paluuta mökille. Hän meinasi kävellä jään yli ja mietti kestäisikö se vielä. Muistutin, että saa olla rohkea, muttei tyhmän rohkea ja että olisi ainakin parasta olla jokin plan B, ettei käy huonosti vain siksi, että oli siistiä kulkea jään yli.
Itsehän olin juuri muutama tunti aikaisemmin toistellut samoja sanoja itselleni, kun olin päättänyt kiivetä Noita tunturille katsomaan auringonlaskua. Halusin nähdä, miten taivas värjäytyi punaiseksi ja miten aurinko laski horisonttiin loppumattomattomalta näyttävän tunturiketjun taakse. Toki joutuisin kävelemään pimeässä takaisin nelisen kilometriä ennestään tuntemattomassa metsässä, jossa oli lunta yli polven ja harha-askel upposi suoraan hankeen. Halusin mennä silti. Olihan hämäränäköni kuitenkin edelleen erinomainen - nii-in. Se piti kyllä paikkansa, että hämäränäköni oli keskivertoa parempi edelleen, vaikka saatoin huomata jo, ettei näköni ollut enää niin hyvä kuin se oli ollut kymmenen vuotta sitten. Siitä huolimatta, että selitin tätä ideaa itselleni parhain päin, tiesin, ettei minunkaan hämärä näköni riittänyt pilkkopimeässä tuntureilla.
Ohittaessani viimeisen laavun ja nähdessäni, kuinka rinne alkoi kaartua lähes pysty suoraan ylöspäin kieltäydyin miettimästä. Väsymys alkoi jo tuntua, mutta aurinko oli nyt kultainen, mikä tarkoitti, ettei aikaa ollut enää kovin paljoa. Minä menisin ylös olivat jalkani kuinka maitohapoilla tahansa. Reitti oli merkitty paljon harvemmin ja seuraamani jäljet alkoivat upota syvälle hankeen entistä useammin. Sen sijaan, että olisin kävellyt vain jyrkkää rinnettä ylämäkeen, jouduin säännöllisesti kaivamaan hankeen uponneen jalkani lumesta. Mitä ylemmäs jyrkkää rinnettä kipusin, sitä syvemmälle upposin aina upotessani. Tilannetta ei helpottanut se, että lumen alla oli selkeästi kivikko, jossa oli paljon syvempiä onkaloita kuin ne, joihin upposin. Ja sitten ritinä repi hiljaisuutta. Tunsin housujeni sauman halkeavan yrittäessäni päästä ylös kuopasta, joka oli upottanut haaroihin asti. Olin koukistanut toisen jalkani hangelle viereen ja ilmeisesti se oli liian suuri joogaliike tuulen ja saden pitäville housuilleni, joita ei ultu tehty venymään laisinkaan. Nousin ja upposin toisen jalkani kanssa heti uudelleen. olin kaiken lisäksi jonkin kielekkeen tai kiven edessä, jonka päälle en päässyt. Se pilkisti kuopasta, johon olin uponnut.
Okei. Tilanne arvio. Sanoin itselleni kääntyen katsomaan selkäni taakse rinnettä, jota olin jo kiivennyt. Olin puiden latvojen tasalla ja tullut sivusuunnasta juuri todella suuren nousun. Fakta oli, että tästä pitäisi tulla myös alas ja pimeässä se ei olisi turvallista, vaikka saattaisi olla tehtävissä. Toinen fakta oli se, että tässä oli lunta paljon, ylös päin mennessä määrä näytti pysyvän samana jos ei jopa lisääntyvän. Kolmas ikävä fakta oli, etten tiennyt mitä jalkojeni alla oli. Seurasin reittiä ja vanhoja jälkiä, mutta mistä tiesin siitäkään huolimatta, millainen reitti oli talvella tai kuinka kapea se oli ja oliko edelläni mennyt myöskään seurannut sitä kunnolla tai tietoinen, mitä hänen allaan oli. Hänellä sentään oli ollut lumikengät, minulla oli toisesta kärjestä irvistävät melko loppuun kävellyt talvikengät. Nyt vielä housuni olivat halki paljastaen reikäisen tuuletuskankaan eli en voisi pysähdellä ilman tulta tai mitä todennäköisemmin kylmä hiipisi hyvin nopeasti. Kaiken päälisiksi en tiennyt lumessa liikkumisesta riittävästi jatkaakseni turvallisesti, mutta jos jotain ymmärsin niin sen, että kohdassa, jossa on jotain kielekkeen kaltaista tai vain suuri kivi, jossa on pystysuora seinä ja alas jyrkästi viettävä rinne, on juuri sellainen kohta, josta lumivyöry voi alkaa. Siihen ei tehnyt mieli tehdä tuttavuutta. Arvaa vain oliko minulla lapiota tai mitään kunnon kaivuuvälinettä mukana. Ei tietenkään. Jäin tuijottamaan auringonlaskua selkäni takana. Varisnainen auringonlasku jäisi nyt näkemättä, mutta oli näinkin korkealla silti kaunista. Taivas punersi kevyesti auringon kadotessa sen vaaran taakse, jonka laelle en juuri nyt kiipeäisi. Sai olla rohkea, hullu ja kaikkea sitä, mutta ei tyhmän rohkea.
