Miksi vaellan pitkiä matkoja yksin?

Edellisessä postauksessa kuvailin, mistä ajatus arktisen reitin vaelluksesta sai alkunsa. Mutta miksi vaellanyksin? Tämä on kysymys, johon olen vastannut lähes loputtomasti viime talvena puhuessani turistien kanssa. Ilmeet ovat olleet aina näkemisen arvoisia, kun olen kertonut lähteväni kahdeksi kuukaudeksi erämaahan yksin. Yleensä keskustelu menee siten, että minulle vastataan, etteivät he koskaan pystyisi siihen. He eivät pärjäisi ja olisivat peloissaan yksin. Ok, se on totta, etteivät pitkät yksinvaellukset ole kaikkien laji, mutta jännyys yksinään ollessa on jo syy lähteä yrittämään. Toki yksin matkustamiseen liittyy paljon riskejä, mutta myös etuja on paljon.

Toki sekin on totta, ettei mukaan lähtijöitä ole ollut. Joku tekee vain päiväreissuja, joku ei usko selviävänsä, joku ei saa töistä vapaata, jonkun rahallinen tilanne ei kestä paria kuukautta vailla tuloja... Tällaisen projektin yhteensovittaminen oman elämän kanssa on ollut riittävän haasteellista ilman kenenkään toisen tuomaa lisäpainetta.

Suurin asia on tietysti se, että olen yksin, eikä minun tarvitse huolehtia kenestäkään muusta. Voin päättää aikataulun, päivän kävelynopeuden, eikä minun tarvitse kysyä kenenkään mielipidettä tai ottaa heidän tarpeitaan ja tunteitaan huomioon. Joskus on vaikeaa päättää, mitä haluan tehdä, mutta kun ei ole ketään muuta, minun on kaivettava vastauksia itse ilman, että nojaudun jonkun muun tarpeisiin ja toiveisiin.

Yksin lähteminen kaltaiselleni introvertille ei ole mitään erikoista. Se on tapa antaa itselleni tilaa tuntea mitä tunnen ja ilmaista sitä - koska melko usein tunnen monia asioita, joita en välttämättä ilmaise ollenkaan siksi, että itselleni on luonnollisempaa antaa tilaa muille. Luonnossa voin ilmaista helpommin koko tunneskaalani, siksi, ettei tarvitse välittää kenestäkään muusta tai tieten tahtoen muistaa, että hei minäkin voisin näyttää jotain ulospäin. Tiedätkö myös, kuinka joskus ympärilläsi on ihmisiä, jotka kuuntelevat kaikki valitushetket ja lähtevät niihin niin vahvasti mukaan, että tekevät niistä lähes omiaan ja lopulta huomaa, ettei ärsytyksestä irti päästäminen olekaan niin helppoa kuin kuvitteli? Kun on yksin, voit purkaa kaiken mitä haluaa, mutta jossain vaiheessa valittamisesta tulee vain vanhaa. Omista fiiliksistään ja niiden käsittelystä on eri tavalla vastuussa, kun matkaa taittaa yksinään. Märehtiminen tekee elämästä lopulta aina kurjaa ja yksinään niistä huonoista fiiliksistä on jossain kohtaa päästettävä irti, jotta koko kokemus ei olisi aivan kurja.

Omien tunteidesi ja ajatustesi voiman oivaltaminen ja niiden kanssa pärjääminen totaallisesta uupumuksesta huolimatta on voimaannuttava kokemus, mutta etenkin pitkät yksinvaellukset tarjoavat muutakin. Se saavutuksen tunne, kun pääset loppuun ja olet tehnyt sen itse - no, se on melkoisen vahvaa materiaalia itseluottamuksesi rakentamiseen. Itseluottamusta ei rakenneta kehumalla, vaikka siitä toki tulee hyvä mieli, vaan se rakennetaan tekemällä vaikeita asioita, joka sai hieman huolestumaan ja pelkäämään jo ennen yrittämistä. "Mä pystyn..." on vahva ajatus, joka ei synny riskeeraamatta mitään. Pitkän vaelluksen suunnittelu on myös monimutkainen tehtävä, se vaatii reitin, toimintastrategian, varusteet, budjetin, suunnitelman soveltamista vaelluksen aikana ja jollain tapaa kaikkien noiden onnistuneen yhteensovittamisen lisäksi ripauksen tuuria. Ja voitko kuvitella, ettei sinulla olisi Googlea, kun jokin menee pieleen? Me ihmiset pystymme kyllä keksimään ratkaisuja siihen, mitä meillä on - jokapäiväinen arkiluovuus on taito, joka vaatii myös harjoittelua. Siinä oppii katsomaan varusteita uudella tavalla ja monipuolistamaan niiden käyttötarkoituksia. Kaiken ei tarvitse olla niin optimoitua kuin kulutusyhteiskunta koittaa uskotella. Monet varusteet ovat varsin monikäyttöisiä siitä huolimatta, että ne on nimetty vaikkapa kokoon taittuvaksi silikonilautaseksi. Se käy samalla pienestä vesiämpäristä ja tiskialtaasta. Jo ennen lähtöä joutuu kuvittelemaan tutuista asioista niin monta erilaista käyttötapaa ja hyödyntämisyhdistelmää, ettei arki enää näytä samalta.

Ok, mutta entä jos epäonnistut ja joudut jättämään vaelluksen kesken? Eikö se syö itseluottamuksen? No, se on sama asia kuin voimaharjoittelussa. Samalla tavalla kuin epäonnistuneet toistot tekevät sinusta vahvemman, epäonnistuminen valtavassa projektissa (kuten pitkä vaellus) tekee viisaammaksi, eikä siihen käytetty aika ole varmastikaan turhaa. Seuraavalla kerralla tiedät, mitä tehdä toisin – ja pitkällä vaelluksella, jokin menee väistämättä pieleen. Siihen on hyvä asennoitua jo etukäteen. Itse ajattelen, että jos selviän elossa takaisin, ei mikään ole mennyt kovin pahasti tai peruuttamattomasti pieleen. Uusia varusteita saa rahalla ja pieleen menneistä kokemuksista viisastuu, vaikka ne siinä hetkessä olisivatkin epämukavia. Epämukavuutta sietää usein enemmän kuin luulee, mutta se on osattava erottaa hengenvaarasta. Keskeyttäminen on yleensä viisautta, jos riskinä on kuolema tai vakava vammautuminen ja jos näiltä vältytään, olen tehnyt monta asiaa oikein. Pelkästään sen pitäisi riittää itseluottamuksen ja itsekunnoituksen boostaamiseen, vaikka siihen liittyisi jonkin verran pettymyksen tunteita.

Kun olen yksin, on myös mahdollisuus vain antaa ajatuksien vaeltaa vapaana. Yksin vaeltaminen on yksi parhaista tavoista ottaa aikaa ja päästä eroon yhteiskunnan äänistä, jotka välillä haittaavat yhteyttä itseen. Minun on ainakin vain pakko päästä välillä pois. On aika pohtia menneisyyttä, tulevaisuutta ja olla vain läsnä hetkessä. Yksinään on mahdollista jättää taakseen kaikki yhteiskunnan ja muiden ihmisten sanoitetut ja sanoittamattomat odotukset. Erämaassa ollessani keskustelen kuvitteellisten ihmisten kanssa... ja se on parempaa terapiaa kuin mikään. Luontoäidin kanssa on ratkottu monia suuria ongelmia ja se tekee minusta niin paremman ystävän ystävilleni kuin paremman ystävän itselleni. Ääneen käydyistä keskusteluista ei kenenkään kanssa saa niin montaa erilaista perspektiiviä niin moniin tilanteisiin, jotta saisi kaivettua asioista esiin sen syvemmän viisauden. Usein arjessa ei ole edes aikaa pysähtyä ajattelemaan niin pitkäksi aikaa kuin ehkä pitäisi. Toisinaan nuo oivallukset yllättävät minutkin - ja toisinaan ne auttaa myös muita.

Itsenäisyys ja itseluottamus, jotka syntyvät vaikean paskan sietämisestä, ja sisäinen viisaus sekä oma aika ovat isoja syitä lähteä vaeltamaan yksin. Tietysti, kun lähdet yksin, sinun on hallittava riskejä ja oltava realistinen sen suhteen, mitä voit tehdä missäkin tilanteessa, mutta itselleni ainakin hyödyt ovat riskejä ja vaikeuksia suuremmat. En myöskään ole menossa löytämään itseäni, olen jo löydetty ja hyvin tallessa, mutta menen olemaan itseni kanssa ja huoltamaan tätä suhdetta. Olen menossa olemaan itseni kanssa, etsimään uusia oivalluksia sisäisestä viisaudesta ja ylipäätään hakemaan uusia kokemuksia luonnossa. Nauttimaan ajattomuudesta, yksinkertaisuudesta ja vapaudesta.